Mitä jos en onnistu? Häpeä estää kertomasta.

Mitä jos en onnistu? Häpeä estää kertomasta.

Joku saattaa tietää mun jonkinasteisesta fiksaatiosta opiskelun suhteen. Pari vuotta ennen koronaa käväisin puolen vuoden reissun Jyväskylän yliopiston KTM-opinnoissa, kunnes huomasin, ettei etäopiskelu siihen aikaan onnistunut. Reissaaminen Jyväskylään työn ohella oli aika raskasta mikä söi nopeasti opiskelumotivaation. Toki siihen vaikutti myös se, että KTM-opintojen sisältö oli hyvin samantyylinen mitä ylemmän tradenomin opinnoissa oli ollut. Eli vähän torta på torta.

Sieltä jäi käteen joitain opintopisteitä ja hyvät muistot Onnibussissa työskentelystä. Sen koommin olen keskittynyt töihin, missä on ollut kyllä mielenkiintoisia haasteita kerrakseen. Tykkään ihan hulluna mun työstä eikä mulla olisi minkäänlaista ongelmaa ajatella, että jostain vastaavasta jäisin joskus eläkkeelle.

Mutta jokin haastaa mua kehittymään. Eräänä päivänä löysin itseni selaamasta avoimia koulupaikkoja ja jokin klikkasi. Tiedätkö sen tunteen, kun kohtaat tuntemattoman ihmisen ja tulee fiilis, että me ollaan nähty ennenkin? Silleen mulle kävi.

Ihmisen sijaan kohteena oli yrittäjyyden DI-opinnot, joihin en kyllä kuuna päivänä olisi itseäni osannut kuvitella. Mutta niin siinä sitten kävi.

Pienen perheyrityksemme hallinnollista puolta kun olen tässä nyt kohta kolme vuotta pyörittänyt, olen saanut huomata sen kaiken byrokratian ja ne vaikeudet, mihin pienyrittäjä usein törmää.

On ihan päätöntä, että juuri niiden, jotka painaa pitkää päivää, repii selkänahasta pienen palkkansa ja elää jatkuvassa epävarmuudessa yrittäen ehkä siinä sivussa työllistää muita ihmisiä, tilannetta painetaan isolla kämmenellä jatkuvalla syötöllä. Heidän asioitaan ei juuri kukaan aja, päinvastoin. Tuntuu että on ihan ok polkea tätä joukkoa. Ja se ei mun mielestä ole oikein. Se turhauttaa ja rapauttaa innokkaiden ja toiveikkaiden yrittäjien motivaation.

Pohdiskelin vähän aikaa sitä, olisinko valmis hylkäämään kallisarvoisen vapaa-aikani taas opiskeluun. Edellisen tutkinnon suoritin työn ohessa pojan ollessa aika pieni. Vaikka lapsi on kasvanut kohta jo teini-ikään, on yhteinen vapaa-aika edelleen kultaakin arvokkaampaa. Ja nyt olisin taas hautautumassa nenä kiinni kirjaan.

No, elämä on valintoja ja aina pitää yrittää. Laitoin paperit sisään ja tänään oli valintakoe. Olin lukenut parin kuukauden ajan pääsykoekirjaa sen mitä työltä ja muuta elämältä olen jaksanut. Ja näin ajattelin opintojenkin menevän: jos pääsen kouluun, teen sen mitä jaksan ja pystyn päivätyön ja muun elämän ohella. Tällä kertaa koulu sijaitsisi kotikonnuilla, joten se ei vaatisi reissaamista. Muuta panostusta toki senkin edestä.

En aluksi puhunut juuri kellekään kouluun hakemisesta, oman perheen kesken vain. Jotenkin ajattelin, että olisi tosi noloa jos en pääsisikään sinne kun olen sitä hehkuttanut. Mä tiedän olevani huonolla tavalla perfektionisti, enkä kestä epäonnistumista. Ja ajattelin, että jos nyt en pääsekään kouluun, olen epäonnistunut.

Mietin asiaa ja totesin olevani ihan pöljä. Kerroin ensin koulusta lähipiirille, sitten somessa. Olen tosi iloinen että sen tein, sillä sain valtavan määrän kannustusta ja tsemppiviestejä. Tuli rakastettu olo ja some näytti parhaat puolensa.

Pääsykoe ei todellakaan ollut mikään ihan helppo nakki. Aikaa tehdä koe oli kaksi tuntia ja lopulta 3,5 minuuttia jäi palautusaikaa. Näpytin sormet puuduksissa ja hiki otsalla. Ihan varmasti kaikkeni annoin ja nyt vaan jään odottamaan mihin se riittää. En todellakaan ole varma, että ovet aukeavat mutta parhaani tein. Aina se ei riitä ja niinhän elämässä muutenkin on. Kaikkea ei saa vaikka olisi kuinka hyvä eikä kaikessa voi olla aina paras. Ja se on ihan ok.

Back to Top