Itkin silmät päästäni kun hän kuoli, vaikka tiesin olevani ihan hölmö

Itkin silmät päästäni kun hän kuoli, vaikka tiesin olevani ihan hölmö

Hänestä tuli läheinen lyhyessä ajassa. Me vietettiin illat yhdessä. Kun olin väsynyt ja makasin sohvalla flunssan kourissa, oli hän helppoa seuraa. Hänen elämänsä kietoi mukaansa, sitoi osaksi tarinaa, kuin se olisi ollut omani.

Ja kuin salama aurinkoisena päivänä, hän kuoli. Aivan liian nopeasti, aivan liian yllättäen. Itkin silmät päästäni. Harmitti, kiukutti. Tiesin olevani tarinan huumaama, mutta en välittänyt. Suru oli liian suuri käsiteltäväksi. En voinut ymmärtää, kuinka näin voi käydä.

Rakastan onnellisia loppuja. Niitä, joissa asiat lopulta järjestyvät. Rakastavaiset saavat toisensa. Kadonneet löytyvät. Rakkaus voittaa pahan. Uskon, ja haluan uskoa hyvään. Siihen, että hyville ihmisille käy hyvin.

Vaikka tietysti tiedän, että elämään kuuluu myös nurja puoli. Hyvikset kuolevat, pahikset pääsevät pälkähästä.

Katsoin peilistä itkuisia, punaisia silmiäni. Kyyneleet valuivat edelleen poskipäillä. Yritin lopettaa nyyhkyttämisen. Tunsin suurta epäoikeudenmukaisuutta tapahtuneesta. Samaan aikaan tiesin, kuinka totaalisen älyttömältä kuulostin ja kuinka hölmöltä näytin.

Hän oli fiktiivinen hahmo. Ei hän ollut totta vaan mielikuvitukseni tuotetta. Ei sellaista ihmistä ollut olemassakaan. Kaikki kokemamme vaan vaikutti niin todelta. Hän tuntui tärkeältä. Aivan kuin hänen elämänsä olisi ollut osa minun elämääni. Tai niinhän se oli, enhän muuten olisi tuntenut näin suurta surua.

Tarinalla on valtava voima. Jotkut kolahtaa syvimpään, ja joidenkin päähahmon kuolema saa itkemään silmät päästänsä. Katsomaan itseään peilistä ja nauramaan sille, kuinka helposti vietävissä olikaan.

Ja ymmärtämään, kuinka onnekas on, että tämä kuolema ei ollut totta.

4
Back to Top